Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Lauantaista saakka olen empinyt lähikaupan lihatiskillä. Mitä jos tekisi sittenkin kasvislasagnea? Broileri ei maistunut eilen samalta kuin ennen, ja kadutti, etten kokannut kasviskeittoa. Syy on Johanna Sinisalon Enkelten verta -romaanin (2011). Siinä eletään 2010-luvun loppua ja laaja mehiläiskato vaivaa Yhdysvaltoja. Myös Suomessa koetaan kummia, kun mehiläishoitaja Orvo havaitsee pesäaution. Kun Orvo tuumaa ja etenee asiassaan hitaasti, hänen poikansa Eero toimii pedon vimmalla. Hänen kaksi blogiaan haastavat muita mukaan toimimaan eläinten parhaaksi. Jotkut toimivat, toiset vain provosoituvat.

Albert Einsteinin väitetään sanoneen, että jos mehiläiset katoavat maailmasta, ihmisillä olisi neljä vuotta elinaikaa jäljellä. Enkelten verta näyttää pelottavan suunnan, johon olemme matkalla. Pitäisi varmasti toimia ja uhrata ajatus omalle liian suurelle hiilijalanjäljelleen. Vähemmällä tulisi taatusti toimeen. Eilen töissä juttelin tulevaisuuden toivojen kanssa Sinisalon uutuuden teemasta ja tulin piirun verran onnellisemmaksi. Suurella osalla heistä on optimistisia ajatuksia ympäristön tilasta. Hyvä niin. Aamulla olo ei kuitenkaan tuntunut enää niin hyvältä kinkkuvoileivän äärellä, kun kävin läpi päivän Ilkkaa ja Hesaria. Yritän nyt kovasti ajatella Tuomas Vimman Raksa-romaania, jotta mieliala kohoaisi, mutta vaikeata se on.

.

Turkka Hautala: Paluu

Parin viime viikon aikana olen viettänyt mukavia hetkiä suomalaisten mieskirjailijoiden kanssa. Kiitos, Kari, Miika ja viimeisimpänä Turkka! Vaikka Finlandian saakin nainen, kyllä pojatkin osaavat. 

Turkka Hautalan esikoinen Salo (Finlandia-ehdokas muuten) oli mainiota luettavaa ja niin on Paluukin (2011). Väinö Linna -niminen nuorukainen palaa kotikonnuilleen etsimään alkoholisoitunutta isäänsä. Reilun viisikymppisen isän "ura" on edennyt jo pitkälle. Puistossa istuskelua on paljon, liikkeet ovat hitaita ja puhe matalaa. :

"Miten sä oot isä jaksellu?
  Hyyvin hyvin. Juu. Ei mitään hätää.
  Kun vaan kun et oo vähään aikaan kirjoittanutkaan niin.
  Joo. Loppu kirjepaperi.
  Jaa.
  No ei vaan. Se on semmosta joskus. Ettei kirjeitä viitti kirjotella. Näin.
  Se sepä se kun niitä oot aina sentään... Että tässähän alkaa -
Isä suoristautui, katsoi Väinöä pöydän yli kärsivällisen painokkaasti.
  Väinö minä sanon sinulle enää yhden kerran. Sinun. Ei. Tarvi olla huolissas. Ei nyt eikä ikinä. Minä pärjään aina.
Väinö katseli isän vilpittömyyttä tavoittelevia kasvoja.
  Mitä sä teet kaiket päivät?
  Teet ja teet, voi nyt... Kun minä nimenomaan en tee mitään. Eihän taivaan linnuiltakaan tommosia kysellä."

Väinön isä, Heikki Linna alias Hänk Puukoski, seuraa idolinsa Bukowskin jalanjälkiä. Asema puiston remukatraassa on mukavan keskeinen, ja miehestä pidetään. Väinön suhde alkoholiin on toinen: hän ei juo sosiaalisuuttaan vaan käyttää ilolientä uskaltaakseen avata suunsa.

Turkka Hautala kirjoittaa elävästi ja tuo puhekielisillä repliikeillä (joskus jopa aika tarkkaan litteroiduilla!) uskottavuutta tekstiin. Välillä Paluu käväisee Väinön nuoruudessa, välillä suunvuoron saa isä kirjoittamansa päiväkirjaromaanin kautta. Väinön ja Eeva-siskon puhelut ovat raakoja mutta koskettavia. Paluussa on myös hieno lopetus, aivan niin kuin Miika Nousiaisen Metsäjätissäkin.

Kirjoita pian lisää, Turkka!

Miika Nousiainen: Metsäjätti

"- Jos sä Pasi alat kuuntelemaan kaikkia, sä et kuule ketään, ainakaan järjen ääntä.

- Miten ois tunteen ääni?

- Se nyt vaan on päätetty. Sinäkin tiedät, mitä pörssikurssille käy, kun ilmoitamme karsimisesta ja tehostamisesta.

- No tietenkin se nousee.

- Tietenkin. Ja kenen takia me tätä työtä tehdään?

- Itsemme. "

Miika Nousiaisen Metsäjätistä (2011) ei voi olla pitämättä: ihanat päähenkilöt Pasi ja Janne, nilkki isopomo Turo, 80-luvun lapsuus ja siihen kuuluvat elementit rekisterinumeron bongauksesta korvalappustereoihin, pieni kotipaikkakunta, ahneus vs. kyläläisten työpaikka, Metallica ja mikä huiminta, aivan paras loppunostatus!



Kuva: HS

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

"Postikortti, kylänraitti

 Terve minun pikku-Maija!

Kun tulee parempi vastaan, niinkuin elämässä aina tulee, älä hermostu. Se voi olla parempi siinä työasiassa, sen ulkopuolella hösö. Muistelepa sitäkin timpuria, joka laittoi meidän kuistin. Jämpti työmies, mutta niin vain resusi paita auki ja lauloi renkutuksia. Uudet perunat nostetaan ensi viikolla. Tämä on vihje.

Äitis"

Kari Hotakaisen Ihmisen osa (2009) on hirveän herkkä kirja siitä, millaista on myydä elämänsä kirjailijalle, joka muokkaa sitä omiin tarkoituksiinsa sopivaksi. Huoltoaseman kahveilla nauhuri surisee kirjailijan ja Salme Malmikunnaksen välissä, kun vanha rouva kertoo vaiteliaasta Paavo-miehestään, Helena-tyttären onnettomuudesta, pikku-Maijan avioliitosta ja Pekka-pojan menestyksestä. Vai meneekö se sittenkään niin?

Paitsi että Hotakaisen romaani on kutkuttavan liikuttava, olen kopioinut päähenkilö Salmen postikortin kirjoittamistavan omiin tekstiviesteihini, jotka lähetän puolisolleni. Ja eikö vain tekisi mieli kaivaa värikynät esille ja värittää Ihmisen osan kansi?