Parasta vuonna 2011

Elokuva: Pedro Almodóvar, Iho jossa elän JA Aki Kaurismäki, Le Havre Tv-sarja: Vallan linnake DVD-tuotantokaudet: The Wire Musiikki: Frank Sinatra Biisi: Lauri Tähkä, Polte (juu, tiedän, en pysty selittämään) Teatteriesitys: Dance of the Vampires Löytö: Uusi työpaikka Kirja: Michael Cunningham, Illan tullen Kengät: Vicin mustat nilkkurit Vaate: Sandin vaaleanruskea alevillatakki Bileet: Läksiäisbileet Kyrkkärillä Ravintola: Les quinze nits (Barcelona) Ruoka: C'est la vien seesamilohi (Tallinna) Kotikokkaus: parsapekonipiirakka Leikkikalu: Fiat 500 Sisäistetty oppi: Minna Marshin stressinhallinta Idea listaukseen: Hanna

Paul Auster: Sunset Park

"Hän seisoo talon etukuistilla katselemassa sumua. On sunnuntaiaamu, ja koska ulkona on lähes lämmintä, liian lämmintä joulukuun alun sääksi, tuntuu kuin olisi jonkin toisen vuodenajan tai leveysasteen päivä, kostea ja elvyttävä, sellainen kuin ehkä jossain trooppisessa maassa. Kun hän katsuu kadun poikki, sumu on niin sakeaa, ettei hautausmaakaan erotu. Omituinen aamu, hän tuumii. Pilvet ovat laskeutuneet maahan saakka ja maailma on muuttunut näkymättömäksi - mikä sinänsä ei ole hyvä eikä paha asia, yksistään omituista." (Paul Auster, Sunset Park, 2010)

Minä sitten kadehdin Paul Austeria, koska hän a) on kiinnostavimpia amerikkalaisia kirjailijoita ja b) on saanut vaimokseen Siri Hustvedtin. Tai oikeastaan minä kadehdin vielä enemmäm Siri Hustvedtiä, koska hän a) Amerikan kiinnostavimpia kirjailijoita, b) hän juo aamukahvinsa Paul Austerin kanssa ja c) hänellä on hurmaavin nauru maailmassa. Mistä nämä kaksi aamukahvin äärellä oikein puhuvat? 

Austerin Sunset Park on käsittämättömän hieno kirja siitä, että omaa menneisyyttään ei voi piileskellä loputtomasti. Pian kolmikymppistä Miles Helleriä kaihertaa syyllisyys velipuolen kuolemasta, ja hän joutuu palaamaan takaisin kotiseudulleen New Yorkiin, koska aivan liian nuoren tyttöystävän sukulaiset aiheuttavat harmia Floridassa. Rahaton Miles asettuu vallattuun taloon ystävänsä Bingin kutsusta. Taloa asuvat myös Alice ja Ellen, väitöskirjan tekijä ja kuvataiteilijan raakile, joilla on omat ongelmansa. 

Olen viime aikoina jotenkin jumittunut lopetuksiin ja haluan jatkuvasti kokea upean lopun lukemisen päätteeksi. Auster ei petä siinä, lukekaa vaikka.

Kristina Carlson: William N. Päiväkirja

Nyt se on sitten luettu: syksyn paras romaani, Kristina Carlsonin William N. Päiväkirja! Miten lyhyessä (153 sivua) voikaan sanoa niin paljon! Pariisissa asuva jäkälätutkija William Nylander on ärtyisä vanha jäkälätutkija, joka kirjaa elämäänsä aika ankeissa oloissa päiväkirjaansa. Ja kuinka yksinäinen hän onkaan!

"17. 2. 1899 Minä olen perin ikävä ihminen jopa omaksi seurakseni. Kun C. aikanaan asui samassa huushollissa, juttelimme päivittäin, vaikka kumpikaan meistä ei ole puhelias, enkä minä voi siteää lörpöttäviä naisia. Minun elämääni hallitsevat a) vastahanka b) riita c) kiukku d) epäluulo. Kukaan ei rakasta minua, mutta enhän minäkään rakasta ketään. Väsyttää kovasti. Juon veteen sekoitettua burgundia. Huoneessa + 15."

Kirjailijan ajatuksia voi kuunnella täältä. 

Suzanne Collins: Nälkäpeli

Miltä tuntuu, kun saa käsiinsä nuortenkirjan, jota lukiessaan tajuaa, että ei ole pitkään aikaan lukenut mitään niin hyvää? Suzanne Collinsin Nälkäpeli (2008) palautti mieleen, mikä on flow. Ei haitannut, vaikka lapsi katsoi tv:stä Mr. Beaniä melkoisen äänekkäästi, kodin sekamelska ei tuntunut miltään eikä se, että ateriat, joita perheessämme syötiin muutaman päivän ajan, olivat "eilistä".

Hieman nolottaakin, että vaikka Jenni Linturin Isänmaan tähden oli mainiota luettavaa, en intoillut siitä kenellekään. Nälkäpelistä minä sen sijaan vaahtosin eilen ja toissapäivänä työpaikalla. On ruvennut pelottamaan, että scifi on minun juttuni, siis se, jota olen koko aikuisikäni vain hieman sivusilmällä katsonut vähätellen. Herran tarhurit, Enkelten verta ja nyt Nälkäpeli - mitä minulle on tapahtumassa? Collinsin kirjassa eletään tulevaisuuden Amerikassa, joka on jaettu vyöhykkeisiin. Koska kansa on kapinoinut hallitsijoitaan vastaan, on kehitetty rangaistus, Nälkäpeli, johon arvotaan joka vuosi 24 osallistujaa, joiden on yritettävä tappaa toisensa. Kisa näytetään koko maassa tosi-tv-ohjelmana. 16-vuotias Katniss ilmoittautuu pikkusiskonsa puolesta vapaaehtoisena kisaan ja sen jälkeen entinen vaikea elämä tuntuu lastenleikiltä. 

Nälkäpelistä tulee elokuva ensi maaliskuulla. Toivon totisesti, että se tekee yhtä suuren vaikutuksen kuin upeasti kirjoitettu kirja. Niin, ja vaikka Nälkäpeli on nuortenkirja, minusta se sopii myös aikuisten hyllyynkin. En tiedä kovin montaa kirjaa, jossa ystävyyttä käsitellään näin syvästi.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

"Kaarlo kyykistyi Hilkan viereen. Mattoparvekkeen ovi päästi valoa. Muuten oli hämärää.

- Oletko kunnossa?

Hilkka kääntyi katsomaan Kaarloa. Kaarlo näki hämmästyksen ja levinneen maskaran hänen kasvoillaan.

- Tietysti. Minähän olen kihloissa."

Kirjailija Jenni Linturi on syntynyt vuonna 1979. Uskomatonta on, että hänen esikoisteoksensa Isänmaan tähden on sotakirja. *Vihellys*: ei mikään tyypillinen aihe - varsinkaan, kun ei ole mikään reinolehväslaiho. Olen edelleenkin aivan äimänkäkenä, miten nuori nainen osaa kirjoittaa suomalaisista vapaaehtoisista Waffen-SS-joukoissa toisen maailmansodan aikana! Miten kirjailija osaa kuvata kuolemaa niin hyvin, että lukeminenkin tärisyttää! Miten Linturi limittää 79-vuotiaan Antti Vallaksen ja nuorukaisen jaksamisen sodan melskeessä! Miten rintamalta kirjoitetut kirjeet muljauttavat lukijan sydäntä niin, että tekisi mieli ottaa alleviivaustussi kynäkotelosta ja tehdä merkintöjä. Paljon. 

Johanna Venho: Syntysanat

Runoilija Johanna Venhon esikoisromaanissa Syntysanat (2011) on jotakin käsittämättömän hienoa, vaikka kirja ei mikään yhden lukukerran hotkaisu olekaan. Kirjailija Hannan ja kotiäiti Mesin tiet kohtaavat, kun Hanna muuttaa maalle vanhaan pappilaan. Kummallakin keski-ikää lähestyvistä naisista on oma raskas menneisyytensä, ja nykyisyydestä tuntuu olevan vaikea saada kunnollista otetta - nauttimisesta nyt puhumattakaan. Keskeistä Syntysanoissa on muutos: se, että uskaltaa muuttaa elämänsä kurssia, vaikka on aikaisemmin tottunut kotoisaan ja turvalliseen, se, että uskaltaa antaa elämän viedä, eikä yritä pakottaa elämäänsä mihinkään vanhaan muottiin. Venhon romaani saa taas kerran miettimään, millaista olisi hieman seikkailla. Laittaa arkityö tauolle, karistaa kotimaan tomut hetkeksi jaloistaan ja katsoa tuttua etäisyyden päästä. Ja sen jälkeen palata kotiin, koska paluu on aina parasta. Kenties.


Venhon kieli on lyyristä, tuoretta ja herkkää. Harmi vain, että hölmö bloggaaja on jälleen palauttanut kirjan kirjastoon, eikä pysty antamaan ensimmäistäkään näytettä kirjailijan taidoista.

Meillä on liikaa kaikkee

Jostain syystä Jenni Vartiainen on vainonnut minua kaksi päivää. Kiva. 

 

Tuomas Vimma: Raksa

Aivan mahtavaa, että voi syyttää työkiireitä bloggaamattomuudesta. Minussahan ei ole vikaa eikä varsinkaan saamattomuutta. Palautin jo viikko sitten kirjastoautolle Tuomas Vimman Raksan (2011). Se oli hauska, nopea, kepeä, hyvää lääkettä Sinisalon Enkelten verta -romaanin aiheuttamiin naarmuihin ja ennen kaikkea parempi kuin edeltäjänsä Gourmet.

Raksa kertoo Samista, opintonsa jo aikoja sitten kesken jättäneestä projektipäälliköstä, joka pitkän harhailun jälkeen päätyy "rehtiin" rakennusfirmaan töihin. Erikoista on, että firman pomona on nuori nainen, Danika, joka hallitsee raksamaailman temput, puhuu kuin miehet, tekee työtä kuin hullu ja nauttii öisessä toimistossa viskipaukun. Eikä juoni oikeastaan ole Vimman kirjoissa se juttu, vaikka romaani juonivetoisesti on kirjoitettukin. Juttu on se, että Vimmalla on joka sivulla vähintään kymmenen vertausta, jotka tavallaan kuulostavat hirvittävän keksityiltä mutta toisaalta ne tuottavat suunnatonta nautintoa lukijalle. Koska olen palauttanut Vimmani kirjastoautolle, en osaa enää siteerata yhtäkään vertausta, mutta sen voin sanoa, että Sormusten herra on oltava hallussa, jotta niille voi hihittää. Ja sen, että minkäänlaista remonttia en aio ikinä teetättää, ellei käytössäni ole luottovalvojaa.